Joulumasut yhteisöön laskeutui tänään hiljaisuus. Eräs kanssaodottajamme ,joka odotti esikoispoikiaan,synnytti viikonloppuna. Olimme kaikki toiveikkaita vauvojen suhteen,olivat pienillä viikoilla syntyneitä,mutta silti niin sitkeitä poikia. Tuntui niin hölmöltä että ne pojat oikeasti syntyi raskausviikolla 23. Eihän tästä ole kauaakaan kuin yksi pieni enkelityttö samoilla viikoilla lensi pilven reunalle.
Tänään ei toinen pienistä pojista jaksanut odottaa kastetilaisuutta vaan lensi pilvien reunalle. En voi edes kuvitella vanhempien surua. Itsestäni tuntuu kaihoisalta ja pahalta heidän puolestaan. Vanhemmat ovat varmasti murtuneita surun seassa ja huoli toisesta pojasta on vielä.
Tänään en löydä sanoja. En löydä sanoja lohduksi,en selitykseksi. Tai löydän: Miksi näin käy? Miksi näin käy ihmisille jotka tosissaan haluavat niitä lapsia? Ja jotkut saa lapsia kamapäissään ja lapset joutuu vieroitushoitoon,huostaan tai pahempaa... Miksi elämä on niin epäreilua? Näihin emme koskaan saa vastauksia...
Pienen joulunenkelin muistoa kunnioittaen
Kun on oikein pieni
voi lentää linnun untuvalla,
nukkua orvokinlehden alla,
kun on oikein pieni.
Kun on oikein pieni,
voi keinua heinässä heiluvassa,
levätä kukassa tuoksuvassa,
kun on oikein pieni.
Kun on oikein pieni,
voi istua lumihiutaleille,
ja liitää maailman tuulien teille,
kun on oikein pieni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti