Toissapäivänä yhtäkkiä se iski. Kuva vauvasta mielessäni. Niin pieni ja vähän kurttuinen,uninenkin ja ennenkaikkea suloinen. Meille oikeasti tulee vauva. Miten se tuntuu vieläkin epätodelliselta ajatukselta? Tajuanko vasta synnärin pihalla että se vauva oikeasti tulee? Olen sisäistänyt asian että olen raskaana ja se on ihanaa! Mutta hetkinen niin tuleehan se vauvakin sieltä raskausmahasta. Tuntuu ihan pöhköltä. Naurattaakin. Epäilin hetken verran että osaanko rakastaa kolmatta lasta.
Sitten sain uutisia. Eräs lähipiiristä oli saanut pienen tytön aivan liian aikaisin. Vauva ei nippanappa painanut edes puolta kiloa. Ja muutaman päivän pästä sain jakaa suru uutisen joulumasuissa. Pieni enkelityttö oli nyt oikea enkeli ,jonka sivet kantoivat pois. Itkin.
Tuntui kertakaikkiaan kamalalta että joku joutuu kokemaan sellaisen asian ja omat murheet haihtui savuna ilmaan ja ymmärsin vastauksen omaan kysymykseenikin. Ei minun tarvitse kysyä itseltäni ,rakastaisinko kolmatta lasta siinä missä aiempiakin? Olenhan varautunut kaikkeen ja valmis vauvan tuloon ja odotan vauvaa ,mutta entä rakkaus? Vastaus olikin aivan nenäni edessä: Rakastan häntä jo. Miksi muuten huolehtisin niin tarkasti itsestäni ja olisin säikähdyksen partaalla jo pienestä verenvuodosta.
Tämä raskaus on opettanut minulle sen tärkeän asian että elämä on ihme. Ihme jota ei pitäisi yhtään jättää arvostamatta. Illalla mieheni silittää mahaani ja kuiskaa "Tää oli aikamoinen ihmevauva" ja sattumalta samalla hetkellä,joku pieni vastasi siihen potkullaan.
Sitten sain uutisia. Eräs lähipiiristä oli saanut pienen tytön aivan liian aikaisin. Vauva ei nippanappa painanut edes puolta kiloa. Ja muutaman päivän pästä sain jakaa suru uutisen joulumasuissa. Pieni enkelityttö oli nyt oikea enkeli ,jonka sivet kantoivat pois. Itkin.
Tuntui kertakaikkiaan kamalalta että joku joutuu kokemaan sellaisen asian ja omat murheet haihtui savuna ilmaan ja ymmärsin vastauksen omaan kysymykseenikin. Ei minun tarvitse kysyä itseltäni ,rakastaisinko kolmatta lasta siinä missä aiempiakin? Olenhan varautunut kaikkeen ja valmis vauvan tuloon ja odotan vauvaa ,mutta entä rakkaus? Vastaus olikin aivan nenäni edessä: Rakastan häntä jo. Miksi muuten huolehtisin niin tarkasti itsestäni ja olisin säikähdyksen partaalla jo pienestä verenvuodosta.
Tämä raskaus on opettanut minulle sen tärkeän asian että elämä on ihme. Ihme jota ei pitäisi yhtään jättää arvostamatta. Illalla mieheni silittää mahaani ja kuiskaa "Tää oli aikamoinen ihmevauva" ja sattumalta samalla hetkellä,joku pieni vastasi siihen potkullaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti