Kuukausi testin jälkeen

Reilu kuukausi sitten sain tietää olevani raskaana ja elämäni heitti kärrynpyörät kertalaakista. Olo vaihteli järkytyksestä turhautumiseen ja katkeruuteenkin välillä. Onni ei kuulunut ensimmäisiin tunnelmiini. Nyt kun on saanut asiaa sulatella rauhassa monta viikkoa,käydä ultrassa ja nähdä taas vauvaa,on tunnelma vaihtunut. Ehkä minusta onkin kolmen lapsen äidiksi? Ehkä pystynkin tähän? Lopulta osaan jo olla iloinen että juuri näin kävi. Nyt jälkikäteen ajateltuna, en osaisi varmaan enään edes kuvitella että elämäni olisi mennyt toisin. Ehkä näin piti tapahtua. Vihdoin kuukauden jälkeen voin sanoa oloni olevan rauhallinen. Se odotusajan hymy alkaa hiipiä kasvoilleni ja se lempeä katse silmiini. huomaan olleeni aluksi itsekäs,mutta kuka ei olisi? Näin suuri yllätys vaatii vähän totuttelua. Nyt kun raskauden ensimmäinen kolmannes vaihtuu toiseen kolmannekseen,osaan jo nauttia raskaudestani. 

Kyllä varmaan vieläkin kivahdan jos joku kysyy että "meinaatteko jalkapallo joukkueen tehdä?" että no varmaan ainakin rugby tiimin,mutta enään se ei välttämättä tunnu niin kamalalta. :) Nyt odotetaan innolla potkujen saapumista. Ehkä ne tulevat pian. Toisen lapsen odotuksessa ne tuntuivat jo hyvinkin varhain. Nyt en ole uskonut mihinkään vielä. Sitten kun ne näkyvät niin eiköhän ne silloin ole potkuja. Rakenneultraankin on kuukauden päivät. :) Onpahan taas jotain mitä odottaa.

Tänään on 1. päivä heinäkuuta. Esikoisen syntymäpäivät on kuukaden päästä. Ajattelimme silloin uutisen kertoa. Katsotaan kerronko silloinkaan vai säilytänkö linjan ,että kerron kuin joku kysyy :) Pikkuhiljaa ihmiset alkaneet tietää. Tietenkin,eiväthän ihmiset sokeitakaan ole. Onneksi mahan turvotus on sentään laskenut ja jättänyt jäljelle vain vauva vatsan. Kaikki tuntuu silti vielä epätodelliselta. Mutta yksi asia on minulle nyt kirkas kuin kesäinen taivas. Kun vauva syntyy,olen siihen valmis. 

14+

13+

Mieheni sai minut hyvin iloiseksi tässä taannoin,kun ilmoitti halunsa päästä shoppailemaan vauvalle. Olen saanut ostaa Polarn o Pyretin raitakokonaisuudet vauvalle sekä työn ja pojan väreissä ja ne odottavat sitten kotiintulo vaatteiksi vauvalle. Ja Mieheni kävi ostamassa keltaiset sukat ja kysyi "eikö nämä ole unisexit?". Jotenkin se,että mieheni osoittaa kiinnostusta nyt raskauttani kohtaan,tekee oman mieleni rauhalliseksi ja odottavaiseksi. Hän ei edes ymmärrä kuinka suuri merkitys etenkin tässä raskaudessa on sillä,että hän on innoissaan vauvasta,on kiinnostunut,kuuntelee ja lukee kanssani vauvakirjoja. Vaikkakin tämä ei ole ensimmäinen raskaus eikä väliä ole ollut paljoa edelliseen niin silti tuntuu kuin olisi ensimmäinen kerta. Ihan niinkuin mieheni sanoikin "tämä oli kyllä aika jäynä juttu loppujen lopuksi". Ehkä minunkin pti käydä lävitse shokki,pettymys,järkytys ja katkerat tunteet ennen kuin minustakin kykeni syntymään se "kolmen äiti".  Emme aio ottaa sukupuolesta selvää ennen syntymään. Joululahjoja ei kuulu kurkkia etukäteen. Nyt on olo jo sitä luokkaa ,kuin pahoinvointikin on hiukan hellittänyt että voisin alkaa hehkua raskausajan onnea. 

Kävimme ostamassa minulle Bodyshopin Vartalovoin ja pädyin kaikkia nuhkittuani mielestän ihanimpaan: Mangon tuoksuun. Tämä tuoksu sai vaan eniten pisteitä sekä minulta että mieheltä,sillä se on aivan huumaavan hyvän tuoksuinen! :) Ehkä säästyisin raskausarvilta jos nyt oikeasti rasvaan kokoaika. Pian täytyy ottaa jo napakoru pois,on mahalla jo hiukan kokoa enkä halua että se repeää mitenkäänpäin.

Tässä myös nämä Polarn O. Pyret hankinnat vauvalle! <3

Hyvää Juhannusta kaikille!

mielipahaa ja mielihaluja

Tänään on Rv 12+5. Huimaa miten aika rientää vaikka tuntuu että oisin eilen saanut tietää raskaudesta ja kohta on ensimmäinen kolmas takana. Okei,myönnän kyllä että minä säästyin 2 ensikuukauden odotukselta. Kun viikkoja on tullut lisää ja maha alkanut kasvaa,on ollut pakko pikkuhiljaa myöntää ihmisille: "kyllä meille on tulossa vauva". Asia jota niin pelkäsin,kävi toteen. Eräs ystäväni totesi minulle nauraen "etkö sä jumalauta vielä kahden lapsenkaa jälkeen osaa käyttää ehkäsyä". Olin tietenkin kertonut koko stoorin alusta ensin. Se kommentti loukkasi. Naurahdin,sillä en kehdännyt myöntää että kaverin kommentti loukkasi syvältä. Seuraavaksi sain vastata kysymykseen "mikä ihmeen hormonimyyrä sä olet?" Naurua,muttei minun suustani.
Toinen tapaus oli kun eräs vanha ystäväni päivitteli minulle ,kuinka niin kamalan rankkaa tulee olemaan ja "voi herranjestas onneks mä en ole!" No totta,onneksi et,sillä et varmaan osaisi asiaa käsitellä näin hyvin kuin minä. Odotin jo että ne loukkaa,mutta ne loukkasi enemmän kuin osasin uskoa. Nyt olen varsinkin itse tullut sinuiksi raskauden kanssa niin en halua että kukaan muistuttelee minulle itsestään selvyyksiä. Se on päivän selvää ettei se ole helppoa. Ei tietenkään,mutta elämää ei voi ennustaa ja nyt mennään näillä korteilla mitkä meille on jaettu. Jos sitten taas mentäisi muutama viikko eteenpäin,ennen kun kerron seuraaville...

 Miten hajuaisti voikin olla näin voimakas? Uudet aikakausi lehdet haisevat kertakaikkiaan kamalalle. Ennen en edes huomannut että ne olisi haisseet. Samaten asiat joihin ei kiinnittänyt myöskään aiemmin huomiota tuoksuvat huumaaville.

     Top5 oudoimmat pahat hajut:

• Antibiootit (Kefexin)
• Sipulit 
• Uuden aikakauslehden sivut
• Juuri käyneen tiskikoneen haju, kun sen avaa
• Suihkusaippua,shampoo,hoitoaine
  
  

     Top 5 ihanimmat tuoksut:

• Kahvipavut(meinasin jäädä kiinni hajuvesikaupan kahvipapupurkin nuuskimisesta)
• Pesuaineet (Kaupan pesuaine osasto haisee huumaavan hyvälle)
• Tuore kurkku
• Hammastahna
• Nokkosten tuoksu ulkona

 

Mielihaluja on nyt alkanut ilmestymään pikkuhiljaa kun salakavala pahoinvointi on alkanut pikkuhiljaa antamaan periksi. Painoa on varmasti pudonnut sillä ruoka ei maistu ja aterioiden määrät ovat pienentyneet. Ennen pystyin syömään kokonaisen subwayn patongin tuosta vaan ,mutta nyt hyvä kun puolikkaan saan syötyä ja olen ähky.

       Mielihalut (ei järjestyksessä)

• Mehukatti mehu(seka tai mansikka)
• Ryvita seesaminäkkileipä kalkkunaleikkeellä ja juustolla,grillausmaustetta päällä
• Salmiakki
• Salaatti(paprikaa,kurkkua,fetaa,salaattia,viinirypäleitä)

Ultraääni

Tänään oli se niin kovin pelätty ultraääni. 
eilen illalla eisaanut unen päästä kiinni ,kuin vasta joskus klo 1 aikaan yöllä. Ja tietenkin heräsin pyörimään sängyssä jo jotain klo 6 maissa. En vain kyennyt nukkumaan. Mitäs jos vauva onkin jotenkin vammainen? Tai jos sillä on epämuodostumia? Jos se ei enään olekaan hengissä? Olihan minulla vuotoakin... Miksi minua oikeastaan jännittää? 
Kun päästiin odotushuoneeseen mieheni meni parkkeeraamaan autoa ja minä pääsin jo ultrahuoneeseen. Olin jo niin vihainen miehelleni että mihin se oikein jäi?! Onneksi hän kiiruhti paikalle että ehti mukaan. Oksettikin sopivasti aamulla. Kohtahan se selviää.. 

Ultrattiin mahan päältä ja ruutuun pärähti heti vauva! Ja aivan ensimmäiseksi tuli sanat suustani,vähän kuin yllättäen: "Kato kulta sielä se meijän vauva vilkuttaa!". Hetkinen? Minä jolle raskaus oli totaali shokki ja epätodellinen tilanne vielä 15minuuttia sittenkin, sanoin nyt "meidän vauva". Vähän hämmästyin itsekin. Silloin se totuus tosiaan iski. Se on meidän vauvamme. Meidän pieni,ihana vauvamme. Tiesin että kantaisin mahaani tästä eteenpäin ylpeänä ja olisin valmis kertomaan vaikka koko maailmalle ihanat uutiset. Se pelko,huoli,ahdistus...Kaikki yhtäkkiä hälveni. Ihan kuin sateen jälkeen ensimmäiset auringonsäteet pilkistää pilvien välistä ja tiedät: "tästä tulee kaunis päivä."

Vauvaa ultrattiin tarkkaan ja mitään normaalista poikkeavaa ei löytynyt. Niskaturvotus oli 0,6 eli todella olematon ja vauva liikkui normaalisti. Oli aika rauhallinen kaveri kuitenkin. Pituutta oli 52mm ja sydän pumputti 155lyöntiä minuutissa. Veriseulojen vastaus tulee sitten puolentoista viikon päästä. Toivottavasti tulevat postissa,sillä se tietää jo hyviä uutisia. :) Sain ottaa vielä perus tutkimusten jälkeen omaa videokuvaa ja sain 6 ultrakuvaa joista tänne laitan nyt puolet. 

Matkalla laboratorioon sanoin miehelleni "Kumma juttu,ensimmäistä kertaa odotan nyt innolla vauvaa. Ei sen väliä miten alkunsa sai,yhtä rakkaita ne on kaikki. Ja tämä vauva oli kai vain tarkoitus tulla. Meidän oma ihmevauva" Mies halasi ja pussasi otsalle. Verikokeissa ei edes päivääni latistanut että saatiin pistää 4 kertaa ennen kun saatiin kaikki 4 putkiloa täyteen. Hymyillen lampsin kohti syntymäpäivän viettoa kesäaurinkoon kallisarvoiset kuvat neuvolakortin välissä. Tasan 2 kuukauden päästä on rakenne UA. Paljonkohan pikkuinen silloin on kasvanut? 

Romahduspiste

Eilen tuli se piste ,jota oikeastaan jo odotin. Tiesin että se kaikki stressi jota vauvan ylätyksellisestä ilmaantumisesta tuli,purkaantuu jossain vaiheessa. Se päivä oli eilen. Olin kuolemna väsynyt päivän kävelyn jälkeen. Olimme lasten kanssa käyneet mieheni kioskilla ja ihmetelleet Helsingin puistoja ja kauniita katuja. Illalla mieheni meni ystävänsä kanssa 2 tunnin saunaan,sen sijaan että olisi viettänyt vihdoinkin aikaa kanssani. Aika kun ollut hiukan kortilla ,sillä mieheni tekee paljon töitä. Loukkaannuin siitä,ettei mieheni halunnut viettää kanssani aikaa ja hänelle sen asiallisesti itkun tihrustamana myös kerroin. Yritin olla tyyni ja ajattelin mielessäni että "perkeleen hormonit! En itke!". Itkin silti. Tuntui vaan niin pahalta.

Mieheni myöhemmin kysyi mitä haluan synttärilahjaksi,sillä syntymäpäiväni on ensi keskiviikkona. Totesin hetken mietittyäni etten halua mitään. Mitä edes voisin haluta? Olen haaveillut pitkään sali kortista ja upeasta hoikasta kropasta,zumbatunneista ja laihtumisesta. No ne kaikki on nyt turhaa. Ratsastamaan en uskalla mennä enään eikä se ole suositeltavaakaan. Entäs se kauan kaivattu Särkänniemen reissu hurjissa laitteissa lapsenmielisen ystävä porukan kanssa? Niin toki,raskaana ei saa niihin laitteisiin mennä. Ei siis sekään. En pääse edes juhlimaan koska alkoholi ei ole nyt mahdollinen vaihtoehto vetää kurkusta alas ja pömpöttävän vatsan kanssa Klubille tanssimaankaan ei tunnu edes sopivalta. Kaikki nämä oli niitä ihania ajatuksia joita ajattelin tänä kesänä vihdoin tehdä sillä esikoinen ja kuopus ovat jo hiukan isompia. Katkeransuolaiset kyyneleet valui pitkin poskia kun uhmakkaana yritin miehelle selittää etten halua mitään. Mies loukkaantui ja suutahti vastaan kun olisi toivonut että olisin halunnut jotain. Näin minä huusin vihaisena ja itkun seasta ajatukseni "Mitähän mä kuule haluaisin?!En voi mennä tallille tekemään tallitöitä koska jouduin luopumaan niistä raskausuutisen takia kun tiesin ettei aika enään riitä hoitohevoseen! En pääse baariin,en edes huvipuistoon kavereiden kanssa! En voi mennä ravintolaankaan koska oksettaa kokoaika! Salikortilla en tee helvettiäkään kun olen kohta taas sellanen arpinen mursu joka ei yltä edes polviinsa! Musta tulee löysä ja ruma 22 vuotias ja vaan kaikki sen takia että satuin tulemaan raskaaksi ja odotan vauvaa jota en edes alunperin halunnut!" Kyyneleet valui pitkin poskia ja kurkkua kuristi. Miten näin edes kävi? 
Purkauksen jälkeen itkin holtittomasti toista tuntia varmaan. Päässä pyöri taas miljoona ajatusta. Hävetti että sanoin asiat juuri niinkuin ne on ja toisaalta helpotti. Omatunto soimasi siitä,että sanoin julmasti. Haluan olla vain maailman paras äiti! Miksen sitten ole? Ei se ole vauvan syy että se sai alkunsa. Miksi kaikki tuntuu olevan näin sekaisin. Minä yleensä olen ollut ylpeä raskaudesta. Miksi se nyt tuntuu niin pelottavalta? Ehkä minun piti sanoa ja käsitellä ne katkerat tunteet ,joita en ole antanut itseni käsitellä? Ehkä se piti tehdä,siksi että voisin vidoin ja viimein olla vain varauksettoman onnellinen raskaudestani. Tiesin että takapakkia otetaan tunteissa myöhemmin.

Ensi viikolla on ultra. Sen jälkeen varmasti kaikki on vihdoin käsitelty. Vauva heiluttelee taas meille käsiä ja jalkoja ja silloin tulisi se tunne: "tämä on minun vauvani". Varmasti kaikki nämäkin tunteet ovat normaaleja tässä tilanteessa,yritän vain aina olla niin täydellinen. Enhän minä voi niin ajatella etten halunnut vauvaa? Mutta ketä minä huijaan. Tuskin kukaan haluaa tuplaehkäisyn läpi tulla raskaaksi? Odotan silti innolla ensi liikkeitä ja sitä kallisarvoista raskausaikaa. Joskus vain aika on se,joka kultaa ne muistot. 

Pelkoa ja Pahoinvointia

10+4 Niskapoimu ultra häämöttää ensi viikolla. Se pelottaa ja ahdistaa tällä kertaa jotenkin kumman paljon. Ehkä nyt kun raskaus oli yllätys ja ensin meinasi tehdä abortin ja mikään ei alkujaankaan niin itsestään selvää ihanine vaaleanpunasine pilvineen vauvanodotuksesta niin nyt pelkääkin että jos joku menee pieleen? Mitä jos menetänkin vauvan jota en alunperin edes ollut toivonut? Ovatko äidinvaistoni heränneet horroksestaan pientä vauvan alkua kohtaan? Olenko viimein hyväksynyt asian? Päässä risteilee niin monta kysymystä. Oma äitini nauroi kun kerroin ostaneeni kasan vauvalehtiä ja että ostin vauvalle housut ja bodyn. Totesin että "yritän varmaan kerätä itselleni vauvakuumetta,kun nyt se viimeistään pitäis aikaseksi saada". Emotionaalisesti en vielä voi sanoa että tuntuu kuin odottaisin vauvaa. En kiertele pitkin kyliä hykerrellen iloisena salaisuudestani,välillä mahaa hivellen. Uppoutuen siihen ihanaan elämään taas pienen vauvan kanssa. Ei. Minä pusken tuplavaunuja hiki valuen ja yritän kaikinkeinoin pitää tyytyväisinä kärryissä istuvia 1,5v ja 3v tyttöjä joista molemmat tuntuu tänään olevan pahalla tuulella. "kaupassa pitää käydä,unohdinko ne pyykit koneeseen,niitäkin on vielä 5 koneellista.." Ei nyt ehkä ihan niitä vaaleanpunaisia päiväunia. Ja Kun bussi viimein tulee pysäkille ,jonne olen juossut kamalalla kiireellä,huomaan ettei sinne mahdu meidän tuplavaunut enään. "helvetin kiva..." 

Fyysisesti taas en voi olla huomaamatta olevani raskaana. Voin pahoin niin ihmeellisistä hajuista etten voinut kuvitellakkaan että niistä voi voida pahoin. Tässä 10 pahinta(ei järjestyksessä)

• Hammastahnan tuoksu
• Viilis (eniten joku hedelmäpommi)
• Lasagnen haju
• Kinkkupiirakan lemu
• Nakkikeitto/nakit
• Raaka liha/marinoitu kana
• Tupakka
• Lasten purkkiruoat
• Vaipat
• Meikin puhdistusaine

Häädin miehenkin eilen sohvalle nukkumaan kun en voinut sietää sitä tupakan hajua. Eikä ruoanlaitto oikeen innosta kun haju on niin hirveä raa-alla lihalla,kanalla millä vaan ja mausteetkin tekee pahaa. Mitään ei tee mieli syödä mutta pakko on. Kauraleipää en syö koskaan enää.
Sain migreeninkin takaisin. Ja ainoa toivottu raskausoire olisi rintojen kasvaminen mutta ne eivät vielä kaiketi ole sisäistäneet ajatusta myöskään että olen raskaana.

Kävimme tänään mieheni kanssa myös seuraavan laisen keskustelun puhelimitse kun hän oli kaupassa: Mieheni: "jos teen salaattia tänään iltapalaksi meille molemmille?"
Minä: "älä herranjumala ei! se sipuli haisee niin pahalle ja mua alkaa oksettaa"
Mieheni: "no mitä mä sitten teen?"
Minä: "voitko tehdä mulle salaatin mutta syö itse jotain muuta?" (mieheni salaatin pääraaka aine on sipuli)
Mieheni: "no joo hei jos teen pitsaa! paan vaan vähän valkosipulia"
Minä: "okei syö vaan salaattia se salamimakkara haisee pahemmalle kun sipuli!"
Mieheni: "no voi nyt ***** alat olee jo törkee! (naurahtaa"
Minä: "Syö sit sipulia,mutta nukut sohvalla!"

Mies onneksi ymmärsi että oikeasti voin tosi huonosti ja pästiin kompromissiin. Kai se halusi kainaloon. Loppuis tää nyt pian niin päästäisi kaikki helpommalla.

Hormoneja ja raskausoireita

Eilen sain hirveät hepslaagit yhtäkkiä illalla. Hormoneilla oli varmasti kyllä vaikutusta, mutta miehelleni en tietenkään pänkin luonteeni vuoksi sitä voinut myöntää mitenkään päin. Hyvä kuin en työntänyt miestäni sohvalle nukkumaan kiukuspäissäni. En ehtinyt,sillä nukahdin ennen... Riidan aihe oli kuitenkin painonnousu ja muutokset minun vartalossani. En voi sietää sitä että kun tämä tilanne on täysin erilainen ,kuin aiemmissa ja kaikki tuntuu olevan vieläkin vähän sekavaa,niin mies heittää että "no eihän tässä ole mitää uutta olet ollu raskaana ennenkin!" ja keskustelu päättyy siihen. Eilen sitten sängyssä suutuin aivan silmittömästi,en tiedä mistä mutta suutuinpa kuitenkin juuri tästä kommentista. Eikö mieheni ymmärrä että minulla on epävarma olo omasta vartalostani? Eikö hän oikeasti ymmärrä että edellisissä raskauksissani painoin lähtöjään jo 5 kiloa vähemmän ja mahaa alkoi tulemaan jostain puolen välin tienoilta vasta? Nyt tuntuu että turvotus on jo samaa luokkaa kuin maha puolessa välissä eikä se lohduta että lisää tulee. No ehkä totun tähänkin. Sekin stressaa että mitäs sitten kun kerron koko  raskaudesta kaikille? En pitäisi yhtään epätodennäköisenä että muutamat kaverit nostaa kytkintä tai pikkemminkin minä katkaisen välit ,kun tiedän että sieltä tulee juuri niitä kommentteja joita en jaksa tai edes halua kuulla: "ja taasko sä oot". Helkkaria se kenellekkään kuulu vaikka tekisin  Lacrosse kentällisen ipanoita. Mutta miksi silti välitän niin paljon muiden mielipiteistä? Puolustelenko raskautta nyt itselleni vai muille? Vai Yritänkö itselleni edelleen vakuutella että "tämä on mitä mahtavin juttu tähän tilanteeseen" ? Vaikkei se nyt tosiaan ollut,mutta ehkä me saamme siitä sellaisen tehtyä. :)

Raskausoireita on alkanut ilmestyä kasapäin. Väsymys on niin kova että tuntuu kuin joskus voisi pillahtaa itkuun vain pelkästän siksi ,että myisi vaikka sielunsa yhdistä päiväunista. Toinen onkin sitten se itkuun pillahtelu. En voinut edes Tarzan piirrettyä eilen katsoa pillahtelematta itkuun ihan pienistäkin asioista. Hävetti itseänikin vaikkei ketään edes nähnyt. Ihmeellisiä mielihaluja on myös alkanut tulla vaikka ja kuinka paljon,mutta kun saan sen haluamani ruoan esimerkiksi siihen nenäni eteen niin en sitten haluakkaan syödä sitä. Syön kuitenkin ja sitten tuleekin katumus ja alkaa oksettaa. Tosin hyvää ruokaa ei kehtaa oksentaakkaan ,joten sitten nieleskellään ja ajatellaan kukkaketoja,ilman hajuja. Eilenkin teki aivan julmetun paljon mieli makkaraperunoita ja kurkkusalaattia. Ja nyt lempimehuksi on tullut viinimarja mehu ,vaikka aiemmin olen vihannut viinimarjamehun makua. Kummasti tämä kerta tuntuu erilaiselta. Ihan kuin en olisi koskaan raskaana ollutkaan. Kaikki on jotenkin erilaista. Johtuukohan se kaikki siitä että tätä ei olisi pitänyt edes tapahtua? Mutta tapahtui sittenkin? En usko mihinkään yliluonnolliseen ,mutta kohtaloon ehkä. Ehkä sen piti olla juurikin niin ,että minä tulen yllätyksenä raskaaksi. Olisinkohan välttämättä tehnytkään sitä kolmatta muuten?

Onnitella vai ei?

Tulikin yhtäkkiä mieleen kysyyms mitä olen pohtinut tässä koko ajan kun olen saanut raskauden selville. Pitäisikö minua onnitella vai ei? Siskoni sanoi että "onnittelen kun olet saanut vähän tottua ajatukseen". Olo on sekava. Olen iloinen etten tiennyt aiemmin,mutta samalla peloissani ja hämmentynyt. Koko raskaus teki paljon muutoksia elämäni ja tulee tekemään enemmänkin. On tuntunut hiukan hölmöltä ja hämmentävältä se,että ihmiset onnisttelevat ihanasta uutisesta. Normaalisti raskautta odotetaan ja vauvaa yritetään ,eikä pamahdeta kahden ehkäisyn läpi raskaaksi. Ja jälleen painaa se tieto että muutamalle tutulle/ystävälleni en uskalla kertoa vielä,sillä heillä on ongelmia lapsettomuuden kanssa. Ei se ole heiltä pois että minä olen raskaana,mutta miksi minä tunnen syyllisyyttä että minä tulin raskaaksi vaikken halunnut tulla? En tietenkään luopuisi tästä vauvasta enään ikinä nyt kun olen asiaan jo tottunut ja osannut iloitakin asiasta. Onneksi eräs paras ystäväni odottaa vauvaa kanssani samaan aikaan. Hänelle soitin. Hänelle kertominen toisesta raskaudesta oli kamala paikka sillä hänellä oli ongelmia lapsen saannin kanssa,keskenmeno,kohdunulkoinen,kohdunkaulansyöpä epäily... JA minä jouduin soittamaan "heippa mä oon raskaana". Ymmärsin kyllä hyvin että hän suuttuu ja olin siihen varautunutkin. Hän kyllä leppyi. Nyt odotamme sitten yhdessä. Hän vihdoin sitä toista ja minä kolmatta. Hänen laskettu aikansa on 20.12 ja minun 27.12. Ehkä juurikin tästä syystä yritän pitää raskautta salassa melkein puoliväliin asti ,sillä nyt en jaksa tai kykene kuulemaan niitä sanoja "taasko sä olet paksuna?" "no tehän pidätte tahtia,montako vielä meinaatte tehdä?" "teillä on kohta jalkapallo kentällinen lapsia" tai ehkä pahin "ootteko ehkäisystä kuullu?". Syy miksi blogia aoin kirjoittaa oli se että saan purkaa tunteitani,on ne oikeita tai vääriä,kauniita tai rumia tänne blogiin.

Viikko shokin jälkeen

Ensimmäisinä päivinä olisin varmasti unohtanut jo olevani raskaana jossen olisi oksentanut päivittäin ja potenut armotonta väsymystä. Miten kaikki tuntui nyt kovemmilta ja voimakkaammilta kun tietää syyn siihen? Pahoinvointikin äitiy kovaksikin oksenteluksi useasti päivässä ja väsymys tuntui raastavan voimia jokaikineh sekunti. Kaiken lisäksi isäntä alkoi tekemään 14 tunnin työpäiviä uuden kioskin avajaisten jälkeen. 3 päivän jälkeen olin jo kertakaikkisen puhki. Jokaisena päivänä piti käyttää koirat,viedä roskat,tiskata,pyykätä,hoitaa lapset,ulkoilla,tehdä ruoka,viedä taas koirat ja toisinaan käydä kaupassa. Arvostuspisteitä ropisi yksinhuoltajille. Miten ihmeessä ne jaksaa? Ne on kyllä jotain superäitejä. Ei minusta koskaan tule sellaista. Miten tässä oikeen edes kävi näin? En kyllä harasta seksiä enään ikinä... Olkoon puutteessa... Enhän minä ole mikään kolmen lapsen äiti? Aina olen sanonut että hulluja jotka tekee KOLME ihan peräjälkeen! Eikö ne osaa käyttää ehkäisyä? Koskaan en ole sanonut sitä suoraan mutta nytpä osui pilkka omaan nilkkaan. Ehkä ne tosiaan olikin käyttänyt kun mikään ilmeisesti ei voi olla edes varma ehkäisy. Ehkä joku kohdunpoisto. Mutta enhän ole edes mitenkään "sikiävää sorttia". Esikoista tehtiin kellon ja kalenterin kanssa reilun vuoden ja piti mennä tutkimaan että missä vika ,jossei ala tapahtua. Okei,ei se ole maailmanlopun pituinen aika,mutta vauvakuumeiselle huomattavan pitkä. Kuopus tulikin stten 10kk ehkäisyttä olon jälkeen. Ja tämä ehkäisyjen läpi. Tuntuu pahalta enkä uskalla iloita asiasta. Miten tämä on näin epäreilua kun minulla on montakin lapsetonta ystävää jotka ovat yrittäneet pitkään ja vaikka kuinka haluavat,eivät tule raskaaksi tai saavat keskenmenoja. Miksi minä tulin näin helposti? Päätän etten kerro raskaudesta ihan vielä monellekkaan. Ehkä sitten puolessa välissä. Tosin mahaa alkaa olemaan jo jonkun verran. Miten yhtäkkiä tässä kaikessa aiempien viikkojen outoudessa nyt onkin täysi selvyys? Miten en tajunnut mitään?

Kun oli kulunut 4 päivää raskausuutisesta alkoi niukka verinen vuoto. Säikähdin aivan kuollakseni ja soitin itkien mieheni töihin. Reaktio yllätti itsenikin. Taisin oikeasti pelätä että menettäisin vauvan ,jota alunperin en ollut edes halunnut? Olenko sittenkin juuri niin valmis tähän jo nyt kuin vain voi olla? Ehkä tämä onkin ihana juttu? Illalla ostan vauvanvaatteet: bodyn ja housut. Myönnän,ne on ehkä vähän poikamaiset ,mutta kylä niitä voi käyttää tytölläkin jos laittaa oranssit sukat siihen lisäksi. :) 

rv 9+6 ihmettelin illalla että miten hassua että maha on oikeasti noin turvoksissa. Se on ihan pinkeä ja näyttääkin vauva mahata. Apua jos siitä tulee joku ihan hirveän iso ja vatsanahkalle saa sanoa hyvästit kun se repeää pilalle. Vielä kun olen siinä onnistunut säästymään. Sain nyt vihdoin käytyä neuvolassa ja varattua ultraääneen ajan. Neuvolassa kaikki oli tosi hyvin. Hemoglobiini oli 136 ja neuvolan terkka totesi että "pidä se tossa niin ei ole mitää hätää" Verenpaine oli ok ja siinä se sitte olikin koko homma. Ultraan sain ajan sopivalle päivälle. 13.6 klo 9.45 eli syntymäpäiväni aamu. Melkoinen sattuma.

rv10+0 Kävin avoimessa äitilapsi ryhmässä tyttöjeni kanssa. Laitoin löysän paidan jolla salaisuus saatiin pidettyä vielä salaisuuteen. Tosin,hikoilin kuin sika koko 2 tuntia kun en voinut ottaa paitaa pois. Ystäväni joka tiesi tilanteestani nauroi vedet silmissä sen jälkeen kun päästiin sieltä pois. Kun otin paidan hänen luonaan pois huudahti hän huvittuneesti "Herranjestas paljo sulla oli jo niitä viikkoja!?" Selvisi sitten sekin että no ehkei se olekaan omaa mielikuvitustani se että mahaa näkyy. 

rv 10+0

housut ja Body koko 56cm :) 

Ja siitä se sitten taas lähti...

22.5 Sanoin miehelleni että Kylläpäs on julmetus kummia nuo pillerit kun panevat oksettamaan näin paljon. Edellisen kerran kun teininä aloitin pillerit niin nekin kyllä aiheutti pahaa oloa mutta kuuluiko niiden takia ihan oksentaa? Yhdessä totesimme että kai se on normaalia. Onhan niissä enemmän hormonia kun cerazetteissä eikä raskaus ole edes mahdollinen "ollaan käytetty kuitenkin kortsuakin siihen pillereiden päälle!" No totta. Illalla ostin silti kaupasta raskaustestin ja illalla oksensin taas kaaressa. "mikä ihme mua vaivaa?" Mutta menkatkin oli ollut 3,5viikkoa sitten ja nyt menossa taukoviikon toinen päivä. Tuskin on mitään ihmeempää. Olin kyllä valittanut että kumma kun dieetti ei tehoa kun liikunkin paljon ja tuntuu että pyöristyn vaan? Lopetin tupakoinninkin kun ei vaan maistu... Mitähän teen väärin? Entäs se viime lauantain krapula? Herranjestas siihenki tuntui että voisin kuolla ,eikä koskaan ole ollut mitään kamalampaa. Noh kai se on vaan noi uudet pillerit...

23.5 Aamulla menin normaalisti aamupissalle ja huomasin sen raskaustesti paketin jonka,olin ostanut edellisenä iltana. Noh jospa sen nyt tässä samalla tekis. Imeytyy...punainen viiva... "Hetkinen? miten se kontrolli viiva nyt jo tuli... Eikun hetkin... VOI PERKELE!" Tuon varmempaa positiivista ei voi edes tulla. En todellakaan tiennyt alanko itkeä kiljua vai nauraa. Hyvä että housut kerkesin vetää ylös saakka kun ryntäsin takapihalle missä mies hoiti työpuhelua. "Nyt jumalauta luuri kiinni! mulla on tärkeää asiaa! MÄ olen raskaana taas! miten vittu tässä näin kävi!?" Kyllä,kirosanoja ei paljon säästelty kun silkka paniikki vyöryi ylitse. Tytöt on vasta 3 ja 1,5 ja taas tulee alkuvuodesta? Ei...Ei millään... 
Soitettiin tutulle kätilölle että nyt tarttettais kriisiapua. Mentiin päivällä sinne. Hän kuitenkin huolestui ja epäili kohdunulkoista kun "ei millään voi olla 3+4 viikkoja jos olet oksentanut 2 viikkoa jo?". Hän laittoi meidät jorviin ultraääneen että saadaan selville raskauden kesto ja määriteltyä alkion paikka. odotushuoneessa itku tuli väkisin. Päädyimme yksissä tuumin että keskeytetään heti kun mahdollista. En olisi ikinä kuvitellyt kykeneväni tähän päätökseen. Se tuntui pahalta. Mies lähti hakemaan lapsia ja jäin odottamaan yksin ultraa. Tunsin oloni niin yksinäiseksi. Kaikki tuntui epätodelliselta. "miten tuplaehkäisyn läpi voi tulla raskaaksi? Sehän on mahdotonta?" Ajatukset katkesivat kun ovi aukesi ja lääkäri pyysi sisään.. Tuomion aika koittaa...

Lääkäri kyseli ensin perus asioita ja sanoin että kun viikkoja on näin vähän haluaisin tehdä abortin heti ennen kun viikkoja on vaikka 6. tuntuisi kamalammalta tehdä sitä enään kun sydän lyö pienellä... Itku tuli taas. Sitten lääkäri alkoi ultrata ja ruutu ei näkynyt minulle. Näin lääkärin kasvoilta kuitenki ihmetyksen. Ja näin tulin uteliaaksi. Kysyin lääkäriltä että "näkyykö sielä mitään?" Lääkäri totesi että "juu mittailen ensin ja näytän sitten..." Mitä ihmettä se muka mittailee pienestä pisteestä? Se sitten selvisi kun lääkäri käänsi ruudun ympäri. Vaistomaisesti pistin kädet poskille ja kuulin kuin vieraan suusta "herranjumala se on jo noin iso!". Ensimmäiseksi näin ne pienet käden ja jalan alut,pään ja sitten...sen sykkivän sydämen... Kuumat kyyneleet valui pitkin poskia ja tiesin: tästä pienestä en luovu ikinä! Raskausviikoiksi tallentui 8+6 ja lasketuksi ajaksi 27.12.2012. Lääkäriäkin jo nauratti ja sanoi että "on siinä vauva kun noin kovasti halusi tulla! Ei se tavatonta ole että tuplaehkäisyn läpi tulee,muttei kyllä tosiaan yleistä. Siihen tarvitaan vain yksi siittiö" Sain kuvan mukaan ja pöllämystyneenä soitin vanhemmilleni. Olivat ymmärtäväisiä ja ihmeissään yhtälailla kun minäkin. Mieheni oli heti täysillä mukana ja iloinen. 

Illalla sain tekstiviestin isältäni : "en tiedä kuinka paniikissa sielä vielä ollaan,mutta mä ainakin odotan innolla uutta perheenjäsentä". Se helpotti.

Aamun yllätys

8+6