Eilen tuli se piste ,jota oikeastaan jo odotin. Tiesin että se kaikki stressi jota vauvan ylätyksellisestä ilmaantumisesta tuli,purkaantuu jossain vaiheessa. Se päivä oli eilen. Olin kuolemna väsynyt päivän kävelyn jälkeen. Olimme lasten kanssa käyneet mieheni kioskilla ja ihmetelleet Helsingin puistoja ja kauniita katuja. Illalla mieheni meni ystävänsä kanssa 2 tunnin saunaan,sen sijaan että olisi viettänyt vihdoinkin aikaa kanssani. Aika kun ollut hiukan kortilla ,sillä mieheni tekee paljon töitä. Loukkaannuin siitä,ettei mieheni halunnut viettää kanssani aikaa ja hänelle sen asiallisesti itkun tihrustamana myös kerroin. Yritin olla tyyni ja ajattelin mielessäni että "perkeleen hormonit! En itke!". Itkin silti. Tuntui vaan niin pahalta.
Mieheni myöhemmin kysyi mitä haluan synttärilahjaksi,sillä syntymäpäiväni on ensi keskiviikkona. Totesin hetken mietittyäni etten halua mitään. Mitä edes voisin haluta? Olen haaveillut pitkään sali kortista ja upeasta hoikasta kropasta,zumbatunneista ja laihtumisesta. No ne kaikki on nyt turhaa. Ratsastamaan en uskalla mennä enään eikä se ole suositeltavaakaan. Entäs se kauan kaivattu Särkänniemen reissu hurjissa laitteissa lapsenmielisen ystävä porukan kanssa? Niin toki,raskaana ei saa niihin laitteisiin mennä. Ei siis sekään. En pääse edes juhlimaan koska alkoholi ei ole nyt mahdollinen vaihtoehto vetää kurkusta alas ja pömpöttävän vatsan kanssa Klubille tanssimaankaan ei tunnu edes sopivalta. Kaikki nämä oli niitä ihania ajatuksia joita ajattelin tänä kesänä vihdoin tehdä sillä esikoinen ja kuopus ovat jo hiukan isompia. Katkeransuolaiset kyyneleet valui pitkin poskia kun uhmakkaana yritin miehelle selittää etten halua mitään. Mies loukkaantui ja suutahti vastaan kun olisi toivonut että olisin halunnut jotain. Näin minä huusin vihaisena ja itkun seasta ajatukseni "Mitähän mä kuule haluaisin?!En voi mennä tallille tekemään tallitöitä koska jouduin luopumaan niistä raskausuutisen takia kun tiesin ettei aika enään riitä hoitohevoseen! En pääse baariin,en edes huvipuistoon kavereiden kanssa! En voi mennä ravintolaankaan koska oksettaa kokoaika! Salikortilla en tee helvettiäkään kun olen kohta taas sellanen arpinen mursu joka ei yltä edes polviinsa! Musta tulee löysä ja ruma 22 vuotias ja vaan kaikki sen takia että satuin tulemaan raskaaksi ja odotan vauvaa jota en edes alunperin halunnut!" Kyyneleet valui pitkin poskia ja kurkkua kuristi. Miten näin edes kävi?
Purkauksen jälkeen itkin holtittomasti toista tuntia varmaan. Päässä pyöri taas miljoona ajatusta. Hävetti että sanoin asiat juuri niinkuin ne on ja toisaalta helpotti. Omatunto soimasi siitä,että sanoin julmasti. Haluan olla vain maailman paras äiti! Miksen sitten ole? Ei se ole vauvan syy että se sai alkunsa. Miksi kaikki tuntuu olevan näin sekaisin. Minä yleensä olen ollut ylpeä raskaudesta. Miksi se nyt tuntuu niin pelottavalta? Ehkä minun piti sanoa ja käsitellä ne katkerat tunteet ,joita en ole antanut itseni käsitellä? Ehkä se piti tehdä,siksi että voisin vidoin ja viimein olla vain varauksettoman onnellinen raskaudestani. Tiesin että takapakkia otetaan tunteissa myöhemmin.
Ensi viikolla on ultra. Sen jälkeen varmasti kaikki on vihdoin käsitelty. Vauva heiluttelee taas meille käsiä ja jalkoja ja silloin tulisi se tunne: "tämä on minun vauvani". Varmasti kaikki nämäkin tunteet ovat normaaleja tässä tilanteessa,yritän vain aina olla niin täydellinen. Enhän minä voi niin ajatella etten halunnut vauvaa? Mutta ketä minä huijaan. Tuskin kukaan haluaa tuplaehkäisyn läpi tulla raskaaksi? Odotan silti innolla ensi liikkeitä ja sitä kallisarvoista raskausaikaa. Joskus vain aika on se,joka kultaa ne muistot.
Mieheni myöhemmin kysyi mitä haluan synttärilahjaksi,sillä syntymäpäiväni on ensi keskiviikkona. Totesin hetken mietittyäni etten halua mitään. Mitä edes voisin haluta? Olen haaveillut pitkään sali kortista ja upeasta hoikasta kropasta,zumbatunneista ja laihtumisesta. No ne kaikki on nyt turhaa. Ratsastamaan en uskalla mennä enään eikä se ole suositeltavaakaan. Entäs se kauan kaivattu Särkänniemen reissu hurjissa laitteissa lapsenmielisen ystävä porukan kanssa? Niin toki,raskaana ei saa niihin laitteisiin mennä. Ei siis sekään. En pääse edes juhlimaan koska alkoholi ei ole nyt mahdollinen vaihtoehto vetää kurkusta alas ja pömpöttävän vatsan kanssa Klubille tanssimaankaan ei tunnu edes sopivalta. Kaikki nämä oli niitä ihania ajatuksia joita ajattelin tänä kesänä vihdoin tehdä sillä esikoinen ja kuopus ovat jo hiukan isompia. Katkeransuolaiset kyyneleet valui pitkin poskia kun uhmakkaana yritin miehelle selittää etten halua mitään. Mies loukkaantui ja suutahti vastaan kun olisi toivonut että olisin halunnut jotain. Näin minä huusin vihaisena ja itkun seasta ajatukseni "Mitähän mä kuule haluaisin?!En voi mennä tallille tekemään tallitöitä koska jouduin luopumaan niistä raskausuutisen takia kun tiesin ettei aika enään riitä hoitohevoseen! En pääse baariin,en edes huvipuistoon kavereiden kanssa! En voi mennä ravintolaankaan koska oksettaa kokoaika! Salikortilla en tee helvettiäkään kun olen kohta taas sellanen arpinen mursu joka ei yltä edes polviinsa! Musta tulee löysä ja ruma 22 vuotias ja vaan kaikki sen takia että satuin tulemaan raskaaksi ja odotan vauvaa jota en edes alunperin halunnut!" Kyyneleet valui pitkin poskia ja kurkkua kuristi. Miten näin edes kävi?
Purkauksen jälkeen itkin holtittomasti toista tuntia varmaan. Päässä pyöri taas miljoona ajatusta. Hävetti että sanoin asiat juuri niinkuin ne on ja toisaalta helpotti. Omatunto soimasi siitä,että sanoin julmasti. Haluan olla vain maailman paras äiti! Miksen sitten ole? Ei se ole vauvan syy että se sai alkunsa. Miksi kaikki tuntuu olevan näin sekaisin. Minä yleensä olen ollut ylpeä raskaudesta. Miksi se nyt tuntuu niin pelottavalta? Ehkä minun piti sanoa ja käsitellä ne katkerat tunteet ,joita en ole antanut itseni käsitellä? Ehkä se piti tehdä,siksi että voisin vidoin ja viimein olla vain varauksettoman onnellinen raskaudestani. Tiesin että takapakkia otetaan tunteissa myöhemmin.
Ensi viikolla on ultra. Sen jälkeen varmasti kaikki on vihdoin käsitelty. Vauva heiluttelee taas meille käsiä ja jalkoja ja silloin tulisi se tunne: "tämä on minun vauvani". Varmasti kaikki nämäkin tunteet ovat normaaleja tässä tilanteessa,yritän vain aina olla niin täydellinen. Enhän minä voi niin ajatella etten halunnut vauvaa? Mutta ketä minä huijaan. Tuskin kukaan haluaa tuplaehkäisyn läpi tulla raskaaksi? Odotan silti innolla ensi liikkeitä ja sitä kallisarvoista raskausaikaa. Joskus vain aika on se,joka kultaa ne muistot.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti