Kun kaikki hajoaa käsiin.

Tämä päivä on yksi pahimpia. Neuvolaan sain ajan taas jonnekin ties minne. Onhan se ihan kiva käydä neuvolassa 15 viikon välein. Samaa rataa kun jatketaan niin eipä tarttee kun kerran enään tuon sovitun ajan jälkeen käydäkkään.

Selkää särkenyt,supistanut ja käynyt kipeää koko helvetin päivän ja hetkeäkään en ehdi lepäämään. Häveten jouduin vaivaamaan taas anoppia että se tuo kaupasta perus tarpeet että pärjätään edes iltaan. Meidän 3v. ei mitä todennäköisemmin saa päivähoitopaikkaa tästä läheltä eli on ihan sama saako ollenkaan kun en voi viedä sitä hoitoon bussilla pitkän matkan päähänkään. Se autokoulu roikkuu edelleen ja en vaan yksinkertaisesti jaksa sinne raahautua vielä lisäksi kun tämän hetkinen elämä leviää muutenkin käsiin ja lujaa.  Ja asiaa ei auta yhtään että tunnen siitäkin häpeää. Ja olisi niin paljon helpompaa jos olisi kortti. Millä ajalla mä mihinkään teoriakokeeseen luen?

Olen niin poikki. Lapset kiukuttelee tylsyyttään ja äiti itkee kipuja. Apua kykenee tarjoamaan tällähetkellä vain anoppi,enkä kehtaa sitä joka päivä edes vaivata... Olen niin väsynyt,niin poikki että en osaa enään kuin itkeä. Sitten saan murehtia riitoja mitä on ja surra asioita joita on tapahtunut. Tuntuu etten vaan enään jaksa joustaa. En jaksa varmaan edes itkeä kohta. Jos teen,on riski että alkaa kohdunsuu kypsymään liikaa ja saan hyvästellä ihme vauvani. Jos en tee, lapset kärsii tylsyyttä ja itse masennun ja kukaan ei edes näe sitä. Olenhan aina niin iloinen. "Kyllähän se nyt pärjää koska eihän se valitakkaan". En vaan jaksa enään edes itkeä loputonta väsymystäni. No,jos huominen on parempi.

Rakenne Ultraääni

Tänään oli rakenneultra. Pelotti,hirvitti ,jännitti. Yöllä heräsin monen monta kertaa yöllä millon mihinkin ja vilkuilin kelloa. Aamulla olin yllättävän rauhallinen,yllätyin itsekin. Sitten lähdettiin kohti Jorvia.

Olin suhteellisen rauhallinen kunnes otin äitinpolin oven kahvasta kiinni. Silloin tuntui että sydän olisi jättänyt hypähdyksen välistä ja jännitys iski ja sydän alkoi takoa nopeammin ja kämmenet hikoilla. Onneksi ei tarvinnut odottaa kuin ihan muutaman minuutin niin pääsimme jo ultraus huoneeseen. Höh ei ole sama kätilö kun viimeksi vaikka piti olla... No ehkä tämäkin on mukava.

Kätilö osoittautui oikein mukavaksi ja tiedusteli vointiani. Ja kerroimme että 3v. tuleva isosisko oli kovin harmissaan kun ei päässyt mukaan katsomaan vauvaa. Lupasi että yritetään metsästää siskolle hienot sivuprofiilikuvat sitten kotiin viemisiksi. Sitten vatsa paljaaksi ja eikun asian ytimeen.

Voi miten paljon vauva oli kasvanut kun todella sen nyt näki! Painoarviota kätilö laski 373grammaa. Vauva heilutteli käsiä lähes ainoastaan ,josta kätilö sitten tuumasi että "taitaa olla käsityö ammattivalintana kun tämä kasvaa isoksi" :) Oli hauska seurata kuinka vauva availi suutaan ja naputteli sormillaan kohdun seinämää. Suuri helpotuksen aalto vyöryi ylitse kun selvisi että kohdunkaula on kiinni sisältäkin päin ja vauva on ihan normaali kaikinpuolin. Mitään erityis seurantaa ei tarvita. Sukupuoli jäi salaisuudeksi,vaikka pieni aavistus on kyllä itselläni. <3 Joulukuuta odotellen <3

Tässä vielä ultrakuvia ja 2.min video ultraäänestä. 

Vilkutus sivulla,jossa kaikki sormet näkyvät

Yksi niistä harvoista sivuprofiileista.

Toinen Vilkutus kasvojen edestä <3

Pelkoa huomisesta

Huomenna on rakenneultra. En ole pelännyt,odottanut tai jännittänyt sitä erityisemmin koko raskausaika,paitsi nyt. Nyt yhtäkkiä pelko kietoo minut sisäänsä ja tuntuu että kaikki muu häviää ympäriltä. Jättäen jäljelle vaan sen kylmän pelon,kuristaa kurkkuani ajatus ettei kaikki olekaan kunnossa.

Mitä jos vauvasta löydetään jotain vikaa? Mitään raskautta ei pitänyt edes olla. Olin pettynyt kun selvisi että olin raskaana jälleen. Miten ihmeessä niin kävi? En nyt mitään vauvaa tähän olisi halunnut! Kaikenlaisia tunteita,eikä kovin positiivisia,pyöri mielessäni. Aika kun kului,opin rakastamaan. Opin rakastamaan sitä pientä ihmettä sisälläni joka kaikkien todennäköisyyksien jälkeen halusi silti tulla. Tuli veristä vuotoa ja säikähdin. Menetämmekö lapsen? Säikähdys oli turha,onneksi. Tuli supistuksia, oli tulehdus ,kohdunkaula lyhentynyt ja mikään ei ollut itsestään selvä. Pyristeleekö vartaloni vastaan herätelläkseen minua rakastamaan vauvaa enemmän vai viedäkseen sen minulta pois? Jos vastaus on ensimmäinen,on se toiminut.

 Raskausaika on ollut minulle merkittävämpi kuin yksikään aiempi. Ja nyt pelkoni kasvaa sisälläni. Jos vauvassa on jotain vikaa ja se otetaan minulta pois niin olisihan se oikeen karman laki sillä minähän aluksi en halunnut edes vauvaa. Ja nyt se on tärkeämpi minulle kuin olisin ikinä voinut tässä vaiheessa edes olevan. Yhä useammin huomaan ylpeänä silitteleväni vatsaani, mieheni myös. Useammin kuin aiemmissa raskauksissa. Kumpikaan ei äänen sano sitä,mutta meistä kumpikin pelkää. Mieheni tukee minua pelkoni kanssa,vähättelee huolia. Totta, eihän tässä nyt ole mitään maata kaatavaa vielä nyt tapahtunutkaan. Toivottavasti ei tapahdukaan. Mutta silti näen hänen silmissään sen saman pelon joka kouristaa omaa vatsaani. Jos vauvalla on joku hätä miten siitä ikinä selviäisi? 

Huomenna on rakenneultra ja selviää kohdunkaulankin tilanne ja vauvan tilanne paremmin. Yöllä en varmasti saa unta. En usko jumalaan,en mihinkään yliluonnolliseen mutta tänään esitän toiveen vaikka hiljaa itselleni. Anna kaiken olla kunnossa ja anna meille terve pieni tyttö tai poika joulukuussa. Rakastan häntä niin kovin jo ,etten sanotuksi edes saa. 

Puoliväliä ja raivareita.

20 Raskausviikkoa täynnä ja toiset 20 toivottavasti edessä! 2viikkoa enään siihen rajaan että meidän vauva on myös lääketieteen silmissä vauva. Nyt on supistukset hiukan vähentyneet levon takia,mutta yöunet huonontuneet selkäkivun tai milloin minkäkin säryn takia. Mieltä varjostaa pelko. Olenko viallinen enkä kykene pitämään lasta sisälläni turvassa tarpeeksi kauan? Mitä enemmän tulee tunteja,päiviä ja viikkoja lisää ,sitä arvokkaampana koen pienen vauvan sisälläni olevan.

 Mieltä on hieman varjostanut riita hyvän ystävän kanssa. Koin tulleeni loukatuksi kun hän minun henkilökohtaisesta asiastani syytti minua valehtelijaksi,ollessaan itse kuitenkin lopulta täysin väärässä. En vain voi siettää epäluottamusta ystäviltäni ,varsinkin jos en ole tehnyt itse mitään väärin. Ja se ,että omia henkilökohtaisia asioitani vatvotaan ja arvostellaan ja kaivellaan,kun olen asian sitten selittänyt ja sanonut että se saa jäädä. Mutta ei. Minäkään en voi ihmmisen erehtyväisyyden nimissä antaa kaikkea anteeksi ja katsoa kaikkea läpi sormien jos minua on loukattu. Ehkä ajan kanssa pystyn saamaan siitä ystävyydestä edes jotain takaisin ,mutta näiden muidenkin murheiden keskellä,se ei ole ensimmäisenä nyt mielessä.

Kun viikkoja nyt tuli taas lisää,tuli hormonityrskähdyksiä sen mukana. Tulin huomanneeksi että mieheni ei välttämättä vieläkään ole opinut kohtelemaan raskaana olevaa kuin kukkaa kämmenellä ja hän siitä hyvästä vietti seuraavan yönsä sohvalla. Ennen sohvalle joutumista kävimme seuraavan keskustelun:

Minä: "Mä en edes ymmärrä miksi sä olet mun kanssa kun en ole edes kaunis"
Mies: "No niin,mutta sulla on aivot"
Minä: "AHA! Että sä et pidä mua edes kauniina kiitos vaan!"
Mies: "No musta sä oot kyllä ihan nätti"

Tästä suivaantuneena ja naama punehtuen siirryttiin sitten vähän järeämpään kränään kun korotin ääntäni:

Minä: "Miten ihmeessä sä voit sanoa mua vaan "ihan nätiksi"?! Kyllä mä ainakin kaikille kehun kuinka komea sä olet ja hyvännäköinen"

Mies: "no mutta en mäkää niin kauheen komee oo enempi sellanen söpö"
Minä: "En sitte sano sua edes komeeks enään! ens kerralla kuule jos on ollut hyvää seksiä niin mä varmana sanon että "ihan jees" katotaan kuinka kivalta se susta tuntuu. KUSIPÄÄ!"

Mies: "Mutta enhän mä voi tietää mitä sanaa sä haluat että mä käytän?"
Minä: "Kaunis on kaunis. Rumalle akalle sä sanot kun se kysyy onko kaunis että "sä oot kyl ihan nätti". Selvittikö yhtää nyt mieltä? 

Mies: "No kaiketi joo... No mut musta sä oot seksikäs... Varsinkin nyt kun oot taas raskaana"
Minä: "sä oot varmaa puhkonu kumitki että oon tullu paksuks kun muuten en oo seksikäskään."
Mies: "En mä niin sanonu Voi herranjumala oikeesti!"
Minä: "sä voit nukkua sit sohvalla ens yön!"

No sainpa nukkua parisängyssä rauhassa yksin ja aamulla pitkään. Aamulla kiukkuinen nälkäinen 3v. Totesi "äiti sä olet TYHMÄ! ja RUMAKI!" Kun en antanut aamupalaksi pillimehua. Great. Mistähän se on tuollaisenkin oppinut? Soitin miehelle töihin ja kerroin hieman huvittuneena mitä meidän enkelimme oli sanonut. Niin Mies totesi "Ja sitten kuitenkin mulle pillastut kun sanon sua nätiks enkä kauniiksi?". Vastaukseksi sai: "Joo,mutta se on 3v ja sinä 28v. Sun pitäis tietää paremmin" . Illalla kun mies tuli kotiin ,antoi hän suukon poskelle ja sanoi "sä olet kyllä niin kaunis". Perille meni!

Naistentautien päivystyspoliklinikka...taas...

Eilen illalla alkoi yhtäkkiä vessakäynnin yhteydessä limainen vuoto. Säpsähdin asiaa ,sillä tytöistä samanlainen on ollut vain silloin ,kun limatulppa on mennyt päivää ennen synnytystä. Soitin Naistenklinikan päivystykseen sillä jorvi on kiinni ja sielä empivät voisiko kyse olla kohdunkaulan kypsymisestä ja suosittelivat heti seuraavana aamuna yhteydenottoa jorvin sairaalan naistentautien päivystykseen. 

Aamuyöllä supisti muutaman kerran ja aamusella lisää. Hälyytin ystäväni vahtimaan lapsia ja lähdin kohti jorvia lopulta.

 Odotushuoneessa ehdin läpikäydä monia ajatuksia. Olisipa kamalaa maata osastolla kun esikoisen syntymäpäiväjuhlat on lauantaina? Ei se vauva voi vielä syntyä. Vai voiko? Lääkärillä tuntui kestävän ikuisuus. Olinko nyt vain vainoharhainen ,koska tutun lapsi syntyi keskosena?

Lääkärin huoneesta vihdoin päästettiin sisään. Lääkäri tutki,otti näytteitä ja voinpahan sanoa että kävi kipeää. Sitten lääkäri kokeili kohdunkaulaa näppituntumalta ja sanoi sitten hiljaa "taidanpa kattoa ultralla sittenkin.." Selvä. Nuo kurtistuneet kulmat eivät tosin lupaa hyvää. Aikansa ultrasi ja sanoin itsekin kyynelsilmin ,että vauva on meille äärettömän tärkeä. Oli varsinainen ihme saada hänet edes. Eihän meidän pitänyt sitä kolmatta edes tehdä. Silloin huomasin itsekin kuinka kovin itseäni pelotti. Ja kuinka se kylmä pelko kalvoi enemmön ja enemmän kun lääkärin ilme oli mietteliäs mutta lääkäri oli hiljaa. Välillä käänsi ruutua ja näytti että "tässä on vauvan pää ja täällä nyrkit,tästä ei enempää valitettavasti muuten näy". Sitten lääkäri sanoi kätilölle "soitatko erikoislääkärin paikalle kattomaan tätä nyt kuitenkin.." Silloin alkoi pyörryttää. Kysyin vapisten että "onko sielä kaikki hyvin" eikä lääkäri ensin vastannut. Kysyin uudelleen jolloin lääkäri totesi ,että olen niin sanotusti huonoilla viikoilla jos vauva päättää syntyä sitä ei estellä,se lasketaan vain keskenmenoksi. Kamalaa kuulla edes tuo lause "vain keskenmeno". Vauvani ,joka merkitsee minulle kaikkea on lääkärin silmissä "vain sikiö" ylimääräinen kudosjäte jos syntyy. Se tuntuu julmalta. Todella julmalta. Alkaa itkettää. 

Erikoislääkäriä odotellessa lääkäri päätti vähän piristää mieltäni ja sanoi ilokseni "voin tästä päältä vielä ultrata niin saat nähdä vähän vauvaakin". Helpotuksen tunne kuitenkin valtasi mieleni ,kun näin ne pienet nyrkit jotka heilui ja sivuprofiilia. Voi mikä nöpönenä. Samalla ihmetytti se miten suureksi vauva oli kasvanut viime näkemältä! Se oli jo aivan vauva eikä vaan iso pää ja pari jalkoja. :) Sydän sykki hienosti. Minun vauvani.<3

Erikoislääkäri saapui paikalle ja ultrasi lisää. Selvisi että kohdunkaulassa on jtoain erioista mitä minä en saanut selville sillä puhuivat vain "tosta" ja en nähnyt tietenkään ultra ruudulle enään koska se käännettiin poispäin. Erikoislääkäri totesi että kohdunkaula on vielä hyvänmittainen eli normaalin rajoissa. Paremmankin mittainen voisi olla,muttei se nyt liian lyhtkään ole. Edelleen kiinteä ja kiinni. Se on helpotus. Lepo olisi kuulemma paikallaa,ei raskaita nostoja ja mahdollisimman vähän rasitusta kuitenkaan. 2,5viikkoa siihen että saan lääkkeitä jos vauva meinaa syntyä. Edes mahdollisuus pelastaa lisää kohtuaikaa. Jospa päästäisi loppuun saakka ja tämä olisi nyt vain väärä hälytys ja jostain syystä nyt olisi vain paikat kypsyneet hiukan. 

Loppukevennykseksi voin sanoa että ronkittiin kyllä niin monen pumpulipuikon ja ihmisen toimesta että eipähän tee seksiä mieli moneen viikkoon niin ei paljoa kyllä harmita vaikkei sitä voi harrastaakkaan. :D 

Kuin perhosen siipien havinaa

Toissapäivänä yhtäkkiä se iski. Kuva vauvasta mielessäni. Niin pieni ja vähän kurttuinen,uninenkin ja ennenkaikkea suloinen. Meille oikeasti tulee vauva. Miten se tuntuu vieläkin epätodelliselta ajatukselta? Tajuanko vasta synnärin pihalla että se vauva oikeasti tulee? Olen sisäistänyt asian että olen raskaana ja se on ihanaa! Mutta hetkinen niin tuleehan se vauvakin sieltä raskausmahasta. Tuntuu ihan pöhköltä. Naurattaakin. Epäilin hetken verran että osaanko rakastaa kolmatta lasta.

Sitten sain uutisia. Eräs lähipiiristä oli saanut pienen tytön aivan liian aikaisin. Vauva ei nippanappa painanut edes puolta kiloa. Ja muutaman päivän pästä sain jakaa suru uutisen joulumasuissa. Pieni enkelityttö oli nyt oikea enkeli ,jonka sivet kantoivat pois. Itkin.

Tuntui kertakaikkiaan kamalalta että joku joutuu kokemaan sellaisen asian ja omat murheet haihtui savuna ilmaan ja ymmärsin vastauksen omaan kysymykseenikin. Ei minun tarvitse kysyä itseltäni ,rakastaisinko kolmatta lasta siinä missä aiempiakin? Olenhan varautunut kaikkeen ja valmis vauvan tuloon ja odotan vauvaa ,mutta entä rakkaus? Vastaus olikin aivan nenäni edessä: Rakastan häntä jo. Miksi muuten huolehtisin  niin tarkasti itsestäni ja olisin säikähdyksen partaalla jo pienestä verenvuodosta.

Tämä raskaus on opettanut minulle sen tärkeän asian että elämä on ihme. Ihme jota ei pitäisi yhtään jättää arvostamatta. Illalla mieheni silittää mahaani ja kuiskaa "Tää oli aikamoinen ihmevauva" ja sattumalta samalla hetkellä,joku pieni vastasi siihen potkullaan.

Riittämättömyys

Tänään oli oikein kunnon riita. Riidan jälkeen olin palasina henkisesti. Ei asia nyt varsinaisesti ollut paha, mutta se kuinka ilkeästi toinen voi sanoa. Mieheni teki työvuorolistoja ja normaalisti katsoin lasten perään,niinkuin aina. Kuopuksemme on oppinut nyt potalle. Ikää on 1,5v ja olen hänestä mahdottoman ylpeä. Oli jo tiedossa ,että pian hän oppii sillä siihen oli viitteitä. Kuitenkin isi ensimmäisen kerran sattui olemaan paikalla kun se pissa tuli sinne pottaan. 
Tänään kuopus oli ilman vaippaa ollut jo tunnin verran,kun tykkää käydä potalla vapaasti. Laitoin vaipan pienen taistelun jälkeen jolloin mieheni kysyy: "no mikäs nyt harmittaa" Kerron syyn ja sanon että kun en halua että lattialla on pissaa ,sillä olen juuri alkamassa siivota. No tämä päästää kuopuksen potalle ja riisuu sen vaipan jonka olen tappelulla päälle saanut. Kuopus pissaa pottaan ja kaataa sen lattialle johon mieheni toteaa että on minun velvollisuuteni siivota se sillä hän tekee työvuorolistoja. Silloin suutuin. Huusin että siksi se vaippa olisi ollut kiva olla päälläkin.
Tämän jälkeen sain kuulla kuinka ei ole yhtään ihme etteivät lapset opi potalle kun minä en heitä koskaan sinne päästä. Se loukkasi. Facebook on kuulemma koko elämäni vaikka ainoastaan 5 min olin aamulla. Mieheni tekee 50-75 tunnin työviikkoja. Hoidan kodin ja lapset. Mies vie roskat. Se että siivoan joka päivä,panen astiat joka päivä,imuroin pesen lattiat ja herään yöllä yhtälailla,ei anna minulle mitään arvoa. Jos hän edes joskus on kotona oikeaan aikaan ja sattuu tekemään YHDEN saavutuksen on hän se parempi. Tuntuu ettei minulla ole mitään oikeutta olla edes enään vihainen mistään eikä oikeutta suuttua mistään koska hän vetä esiin heti tämän "se on hormonit jotka nyt puhuu joo joo" kortin. Kihisen kiukusta kun sen kuulen. Jokatapauksessa on se vain ilkeitä turhia sanoja tai mitä vaan,tunnen oloni pettyneeksi. Riittämättömäksi. Näinä päivinä pelottaa.. Pelottaa se ,että miten kun vauva syntyy? Jaksanko itse? Jaksaako parisuhde? Osaanko olla äiti joka repeää joka suuntaan tinkimättä mistään?  Mutta onahn parisuhteissa riitoja? Tämä varsinaisesti ei ollut edes iso riita mutta loukkasi minua syvältä. Onko se hormoneista? Olenko vain herkkä? vai olenko vain väsynyt ja pettynyt kuin joskus tuntuu etten riitä vaikka tekisin mitä. Kuinka super voimat saikaan taas käytöön? joskus olen vain niin väsynyt....