23.11 tulee kuluneeksi puoli vuotta,siitä päivästä kun elämäni muuttui totaalisesti taas raskaustestin myötä. Se oli positiivinen ja vielä vahva sellainen. Silloin tuntui että minua rankaistiin ja lujaa jostain. "En VOI olla raskaana! tässä on joku paha virhe!" oli kauhun sekaiset ajatukset. Olin vuotanut reilusti verta kuukausi takaperin ja se selittyikin lääkärissä sillä että kohdussa oli ollut kaksi ,joista toinen oli todennäköisesti tullut ulos ja kuin ihmeen kaupalla toinen vielä jäänyt sinne. Vauva oli tulossa,varmasti ja vielä tänä samana vuonna! "miten helvetissä tässä edes kävi näin! me käytettiin ehkäisyä!". Näin huusin miehelle illalla itkien epätoivoisesti. En kyennyt tekemään aborttia. Miten minun pitäisi päättää kuka saa olla meidän lapsemme ja kuka ei? Eikö niitä kaikkia pitäisi rakastaa? Ne on MEIDÄN lapsiamme. Ehkä tästä selvitään.
"Meillä on jo kaksi ja on selvitty niistäkin hyvin niin hyvin tämäkin menee! Ihmisethän saa 3 lasta kerrallaankin! Auto kyllä pitää vaihtaa.." Mieheni tuumi illalla ja toi minulle uuden lasin vettä ,kun oksensin iltapalat jälleen vessanpönttöön. Olo oli epätodellinen. Raskausviikkojen 10 ja 20 välissä kävin äitipoliklinikalla 3 kertaa verenvuodon takia. Syyksi löytyi ilkeä tulehdus johon sain kovat antibiootit. Vauva oli ja voi aina hyvin. Kuin ihmeen kaupalla kaikesta huolimatta.
Peugeot 206 vaihtui Audi A6 Farmariin ja viikot kuluivat oksennellessa sielä ja täälä. Kerran iski paha olo kesken kauppareissun ja ei auttanut kuin S-marketin hedelmä ja vihannesosastolla oksentaa näyttävästi tyhjään vihanneslaatikkoon. 3v. esikoinen kärryistä huikaten vielä "onko sulla äiti paha olo?". Hävetti,mutten voinut muutakaan. Hoidimme ostokset toisesta kaupasta sillä erää. Kun oksentelu viimein loppui,iski hirveä himo salmiakkiin ja huimaus ja väsymys vei voiton. Matalat verenpaineet pyörryttivät ja miehen juuri perustama yritys työllisti miestä paljon. Oli selvittävä yksin. Toisinaan tuntui etten jaksa enää päivääkään ja hirvitti etten selviä koko hommasta. "no onneksi on vielä aikaa,kyllä tämä tästä". Vauva tuntui epätodelliselta edelleen. Yhtenä iltana tosin tunsin sen. Herätyspotkun,napakankin sisältäni. Vauva potki. Se oli sielä,se oli todellinen,se oli meidän. Mieskin tunsi. Rakenneultrassa oli vauvalla kaikki hyvin ja sukupuoli jäi salaisuudeksi loppuun asti. Hyvä niin. Tosin oli meillä omat epäilyksemme,kumpi se oli. :)
Viikot vierivät ja lensimme mieheni kanssa islantiin reissulle lataamaan akkuja. Mies puhui kaikille ylpeänä kuinka odotamme lasta,kolmatta. Kuinka ylpeä isä hän onkaan. "enkä meille sittenkin mahtuu se kolmaskin lapsi" ajatus heräsi sisälläni. Kun alkoi olla lähellä 30 viikkoa,alkoivat selkäkivut,supistukset ja kaikki muu vaivaamaan minuani. Kaikenlisäksi olemme sairastaneet hirveän tautikierteen ja olen ollut kuoleman väsynyt. Yöllä en pysty nukkumaan ja päivällä en voi. Supistelut ajoivat minut myös sairaalaan ja tarkistuttamaan kohdunsuun tilanteen. Vauvalla kaikki oli hyvin,nyt täytyy vain kestää loppuun asti. Vaatteita on ostettu ja hankintoja tehty,nyt alkaa olla kohta jo aika kasata pinnasänky ja todella ymmärtää että pian meillä on vauva. Oma pieni ja kaunis vauva joka on tullut jäädäkseen ja muuttaakseen meidän elämämme. Pieni ihmeemme. Ihme,jota koskaan ei pitänyt olla,mutta oli kuitenkin. Ihme joka varmasti tekee elämästämme vieläkin erikoislaatuisemman. Juuri niin elämisen arvoisen kuin voi tehdä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti