Ensimmäinen kuukausi suurperheenä

Pääsimme kotiin uudenvuoden aatonaattona 30.12 ja tänään siitä tuli kuluneeksi kuukaudenpäivät. Monet ovat kyselleet miten meillä on mennyt vauvan kanssa? Toisaalta vauva arki on aivan ihanaa. Voisin katsella ihanaa pullaposkista maatuskamaista vauvaani monta tuntia kyllästymättä. Se on niin pieni,hento ja suloinen. Kaunein vauva mitä tiedän tällä hetkellä,onhan se minun pieni vauvani. Miten ihanaa kun perheessä on vauva.

Ja sitten tulee se todellisuus. Kaksi ja kolme vuotiaat kaipaavat jatkuvaa huomiota ja perheenisä tekee edelleen 60 tuntista viikkoa. Ensimmäiset viikot tuntuu että oksennan kävellessä,vatsa hyllyy ja tuntuu että sisuskalut kääntyvät ympäri joka hetki. Apua ei ensipäivien jälkeen ole,on pärjättävä. Suuren kiitoksen voin luoda äidilleni joka seisoi 31.12 kuin taivaan lahja aamu 9 oven takana ja kertoi että tuli auttamaan. Olisin voinut itkeä onnesta. Näin saimme siivottua ja raivattua jopa vauvan hoitopöydälle tilaa ja mikä parasta: joku teki ruokaa.

Muutama viikko meni siinä että ystäviä tuli ja meni ihailemassa vauvaa ja eräs ihana ystäväni toi ruokaa tullessaan. Se oli pelastus,sillä en tiennyt miten ihmeessä ehdin laittamaan ruokaa ja näin meillä syötiin päivänä jos toisenakin päivälliseksi viilit tai päärynää ja banaania,mitä milloinkin ehti äkkiä tekemään ennenkuin vauva taas vaati tissiä... Ja vauvahan vaati tissiä paljon. Kokoaika ja aina vaan olisi tissiä voinut ottaa ja tilanne ei ole muuttunut.

Rauhalliset pikkukakkosen hetket muuttui painajaisiksi kun isommat lapset tajusivat että "hei kappas vaan äiti ei saakkaan kiinni" kun imetyshetket oli käsillä. Näin 3,5vuotias juoksee tukkaputkella ja yllyttää sisarustaan mitä päättömimpiin leikkeihin ja naapuritkin saivat varmaan äänenpainosta selville että jaaha taas imetetään kun asunnosta kuului karjuntaa: "ÄLÄ REVI SISKOA TUKASTA!" "Irti niistä verhoista!" "älä ota kädestä" "Lopeta heti se on särkyvää" ja niin edelleen.. Tuntui että minut olisi kahlittu sohvaan kiinni. Joinakin päivinä en tiennyt mitä olisin tehnyt. Lähinnä oisi halunnut pamauttaa päänsä puuhun. Pahimpia hetkiä olivat ne kuin olin flunssassa ja rintatulehduksessa. Aikaa ei ollut levätä ja olin varma että tämä äiti ei kohta kesää nää,mutta siitäkin selvittiin.

Yöllä vauva ei nuku,eikä päivälläkään,huudetaan ja vain tissi on kyllin hyvä ja useimmiten sekään ei riitä. Ei auta keikuttaa,hytkyttää,nytkyttää ja tutti on tasan tarkkaan turha keksintö. Elämä on kuin yhtä sirkusta yrittää saada kädet riittämään,mutta positiivisella ajatusmallilla pääsee pitkälle.

Joskus katson päätöntä menoa ihmeissäni että voi herranjumala paljonko lähtee melua muutamasta lapsesta ja jestas miten ison kaaoksen ne saavat aikaan. Kummasti sitä unohtaa lyhyessä ajassa kuinka nukutaan yöunia ja kuinka niitä joskus oli vain kaksi. Joskus tekisi mieli tuikkasta korvatulpat syvälle korviin ettei kuulo menisi,mutta jollain ihmeen keinolla säilytän malttini. Kyllä se tästä helpottaa,kaikessa karmeudessaankin, toivon ettei vauva koskaan kasvaisi isoksi <3

1kk